Yöjuna Belgradista Podgoricaan

Kymmenen päivän Balkanin-matkallani vietin kaksi yötä junassa, saman reitin molempiin suuntiin. Parin päivän Belgradin tutkiskelun jälkeen lähdimme matkaseuralaiseni kanssa yöjunalla kohti naapurimaa Montenegroa. Hyvä aika siirtyä Montenegron puolelle onkin juuri yöllä, sillä junat Balkanilla ovat todella hitaita. Vaikka siirryttävä matka ei kartalla näytä pitkältä, kuluu siihen paljon aikaa. Junat suorastaan matelevat ja pysähtyvät pienilläkin väliasemilla. Minua ei innostanut kuluttuu kokonaista matkapäivää junassa istumiseen, vaikka maisemat varmasti olisivatkin olleet huimat. Jos koko reissu olisi ollut pidempi kuin kymmenen päivää, olisin halunnut kulkea matkan jompaankumpaan suuntaan päiväsaikaan. Tällaisella melko lyhyellä reissulla oli kuitenkin parempi käyttää päivät muuhun kuin paikallaan istumiseen.

Olin hieman laiska kuvaaja junamatkan ajan. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten ottanut ollenkaan kuvaa makuuhytistä. Joudun turvautumaan siis lähes pelkästään sanoihin. Junan ulkopuolelta sentään tajusin ottaa kuvan.

Junan reitti

Vaikka ulkona on ollut koko päivän mukavat parikymmentä astetta lämmintä, astuessani sisään junaan törmään paksuun, tunkkaisen kuumaan ilmamassaan. Junassa ei ole ilmastoinnista tietoakaan. En toisaalta odottanutkaan mitään luksusmatkaa, mutta olisi se ihan kiva saada nukuttua. Onneksi ikkunoita saa avattua, jotta ilma pääsee vaihtumaan edes hieman.

Vaunu on jaettu makuuhytteihin, joissa jokaisessa on kuusi petiä, kolme kummallakin seinällä. Korkeimmat nukkumalaverit ovat niin korkealla, etten näe niihin edes varvistamalla. Laitoja ei tietenkään ole, joten on parempi toivoa, ettei patjalta tipu alas lattialle parin metrin pudotusta. Toisaalta ylhäällä saa jotain yksityisyyttä, eikä tarvitse pelätä, että yläpuolella nukkuva rysähtää yöllä päällesi. Ei muuta kuin tikkaita ylös, rinkka säilytyshyllylle ja lakanat paikoilleen. Kaverini valtaa toisen yläpedin. Hyttikavereiksi saamme vanhan pariskunnan, yksin matkustavan keski-ikäisen naisen ja nuoren miehen. He kaikki vaikuttavat olevan paikallista väkeä.

Juna lähtee liikkeelle. Palaan käytävälle nojailemaan ikkunaan ja katsomaan siitä ulos. Samoin tekevät monet muutkin matkustajat ja käytävä on pian täynnä ulos katselevia ihmisiä. Suuri osa on paikallisia, ainakin kielestä päätellen. Myös englantia kuuluu jostain, joten emme ole ainoita muualta tulevia. Tupakansavua leijailee käytävässä ja ikkunoista ulos, kun monet polttelevat avoinaisten ikkunaluukkujen ääressä.

En tiedä, onko junassa ravintolavaunua. Epäilen, että ei. Olen ottanut omia eväitä mukaan, jotta pärjään seuraavaan aamuun. Istun hytin katonrajassa pedilläni ja napostelen iltapalaksi hedelmiä ja suolakeksejä. Kello ei ole vielä paljon, mutta saapuminen Podgoricaan on niin aikaisin aamulla, että yritän saada ajoissa unta. Lakanat ovat karheat ja patja kova. Ilma on raskasta hengittää avonaisesta ikkunasta huolimatta. Hytin valot sammutetaan ja kaikki ovat hiljaa. Viereisestä hytistä kuuluu vielä naurua ja juttelua. Juna kolisee ja kirskuu raiteita vasten. Ulkona on pimeää. Välillä kuljemme kaupunkien ja kylien läpi ja juna pysähtelee usein. Jonkin aikaa pyörittyäni onnistun nukahtamaan.

Herään vessahätään. En jaksaisi millään kömpiä alas makuupaikaltani, mutta pakko kai se on. Matkaa on edessä vielä useampi tunti. Laitan kengät jalkaan ja vedän hytin raskaan oven auki. Päätän lähteä ensin käytävää oikealle. Olisi varmaan ollut järkevää etsiä wc valmiiksi jo illalla. Löydän vaunun päästä oven, jonka päättelen olevan vessanovi. Lukko näyttää punaista. Jään odottelemaan muutamaksi minuutiksi, mutta kukaan ei tule ulos. Lähden käytävää toiseen suuntaan. Löydän viereisestä vaunusta vapaan vessan. Herkempi saattaisi järkyttyä sen kunnosta. Pakko myöntää, että itseänikin ällöttää pytty, joka ei näytä toimineen muutaman edellisen kävijän aikana ja reunat ovat roiskeita täynnä. Hätä on kuitenkin jo niin kova, että päätän kestää karmivan näyn ja hajun. Yritän laittaa oven lukkoon, mutta lukko on joko rikki tai sitten en vain osaa käyttää sitä. Pidän oven kahvasta kiinni toisella kädellä samalla kun treenaan reisilihaksia kyykkiessäni ällöttävän pytyn yläpuolella. Minähän en noin saastaiselle reunukselle aio istua. Paperiakaan ei löydy, mutta onneksi taskussani on nenäliina. Tilanne alkaa naurattaa. Onpahan jotain kerrottavaa tästäkin junareissusta. Jotta en pääsisi liian helpolla, päättää joku muu yrittää tulla vessaan, kun olen siellä. Onneksi pidän kahvasta kiinni. Huikkaan nopeasti wc:n olevan varattu. Häiritsijä kuuluu lähtevän käytävää eteenpäin. Selviän jotenkuten ja halutessani pestä kädet totean, ettei hanasta tule vettä. Ei sitten. Palaan hyttiin ja kiipeän korkealle sängylleni.

Aamuyöllä herään siihen, että joku laittaa hytin valot päälle ja papattaa kovaan ääneen kieltä, josta en ymmärrä sanaakaan. Ovella seisoo virkapukuinen mies. Olemme ilmeisesti Serbian ja Montenegron rajalla ja virkailija haluaa nähdä passimme. Unisena kaivelen passin laukustani ja ojennan sen miehelle. Hän tutkii hetken kuvasivua ja vertaa valokuvaa kasvoihini. Mahdan näyttää hieman erilaiselta skarpissa kuvassa kuin hikisenä ja hiukset sekaisin nukuttuani kuumassa vaunussa. Virkailija on kuitenkin tyytyväinen ja iskee leiman passiini. Hän jatkaa matkaa seuraavaan hyttiin.

Luulen jo saavani nukkua loppumatkan rauhassa. En tiedä kauanko olen nukkunut, kun hyttiin tulee toinen virkamies. Juna on jo jatkanut matkaa edellisestä passintarkastuksesta, joten ihmettelen, mitä tapahtuu. Toinen tarkastaja vilkaisee passejamme nopeasti ja lähtee käytävää eteenpäin. En tiedä, miksi passit katsotaan kaksi kertaa, mutta en jaksa välittää. Väsyttää. Nukahdan jälleen.

Katkonaisista ja liian lyhyistä unista huolimatta herään, kun yö alkaa vaihtua aamuksi ja valo lisääntyy. Kello on tuskin kuusi aamulla. Ensin aion jäädä makoilemaan paikalleni, mutta kun näen ikkunasta ulkona vilahtelevat näkymät, nousen ylös ja menen käytävään. Juna kulkee vuoristoisessa maisemassa. Otan puhelimeni kameralla muutaman kuvan, mutta niistä tulee huonoja. Todellisuus on tuhat kertaa hienompi kuin puhelimeeni tallentuvat epäselvät kuvat. Ensivaikutelma Montenegrosta on upea. Vuorenrinteitä ja laaksoja niiden välissä. Juna menee välillä tunneliin vuoren sisään ja ilmestyy taas toiselta puolelta. Ylitämme siltoja. Maisema muuttuu hiljalleen tasaisemmaksi, kun etenemme kohti rannikkoa. Katselen ulos käytävän ikkunasta ja palaan sitten istumaan yläpetini reunalle. Sieltäkin koitan kurkkia hytin ikkunasta ulos. Muut alkavat heräillä.

Saavumme asemalle ja juna pysähtyy. Kuulutuksia ei tule enkä näe ulkona kylttiä, millä asemalla olemme. Minulla on vahva epäilys, että tämä saattaisi olla oikea pysäkki, sillä käytävät täyttyvät ihmisistä ja väkeä virtaa junan ovista ulos. Kyselen hyttikavereilta, missä olemme. He eivät osaa englantia kovin hyvin, mutta selväksi tulee kuitenkin, että nyt ollaan Podgorican asemalla. Minulle tulee kiire herättää kaverini. Kaikki tavarat ovat onneksi valmiina rinkoissa, joten niiden nappaaminen mukaan käy nopeasti. Kiirehdin ulos junasta. Asemalaiturilla on viileää. Juna jääkin seisomaan asemalla pitemmäksi aikaa ennen kuin jatkaa matkaa päätepysäkille Bariin. Kiirehtiminen oli turhaa. Lähden tallustamaan ihmismassan mukana kohti asemarakennusta. Yöjunan kyyti oli kyllä hidas, tunkkaisen kuuma, koliseva ja tärisevä, mutta silti kokemisen arvoinen. Nyt on edessä uusi päivä uudessa maassa.

Aamu valkenee Podgorican asemalla. Olen juuri astunut ulos vasemmanpuoleisesta junasta.