Yöjuna Belgradista Podgoricaan

Kymmenen päivän Balkanin-matkallani vietin kaksi yötä junassa, saman reitin molempiin suuntiin. Parin päivän Belgradin tutkiskelun jälkeen lähdimme matkaseuralaiseni kanssa yöjunalla kohti naapurimaa Montenegroa. Hyvä aika siirtyä Montenegron puolelle onkin juuri yöllä, sillä junat Balkanilla ovat todella hitaita. Vaikka siirryttävä matka ei kartalla näytä pitkältä, kuluu siihen paljon aikaa. Junat suorastaan matelevat ja pysähtyvät pienilläkin väliasemilla. Minua ei innostanut kuluttuu kokonaista matkapäivää junassa istumiseen, vaikka maisemat varmasti olisivatkin olleet huimat. Jos koko reissu olisi ollut pidempi kuin kymmenen päivää, olisin halunnut kulkea matkan jompaankumpaan suuntaan päiväsaikaan. Tällaisella melko lyhyellä reissulla oli kuitenkin parempi käyttää päivät muuhun kuin paikallaan istumiseen.

Olin hieman laiska kuvaaja junamatkan ajan. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten ottanut ollenkaan kuvaa makuuhytistä. Joudun turvautumaan siis lähes pelkästään sanoihin. Junan ulkopuolelta sentään tajusin ottaa kuvan.

Junan reitti

Vaikka ulkona on ollut koko päivän mukavat parikymmentä astetta lämmintä, astuessani sisään junaan törmään paksuun, tunkkaisen kuumaan ilmamassaan. Junassa ei ole ilmastoinnista tietoakaan. En toisaalta odottanutkaan mitään luksusmatkaa, mutta olisi se ihan kiva saada nukuttua. Onneksi ikkunoita saa avattua, jotta ilma pääsee vaihtumaan edes hieman.

Vaunu on jaettu makuuhytteihin, joissa jokaisessa on kuusi petiä, kolme kummallakin seinällä. Korkeimmat nukkumalaverit ovat niin korkealla, etten näe niihin edes varvistamalla. Laitoja ei tietenkään ole, joten on parempi toivoa, ettei patjalta tipu alas lattialle parin metrin pudotusta. Toisaalta ylhäällä saa jotain yksityisyyttä, eikä tarvitse pelätä, että yläpuolella nukkuva rysähtää yöllä päällesi. Ei muuta kuin tikkaita ylös, rinkka säilytyshyllylle ja lakanat paikoilleen. Kaverini valtaa toisen yläpedin. Hyttikavereiksi saamme vanhan pariskunnan, yksin matkustavan keski-ikäisen naisen ja nuoren miehen. He kaikki vaikuttavat olevan paikallista väkeä.

Juna lähtee liikkeelle. Palaan käytävälle nojailemaan ikkunaan ja katsomaan siitä ulos. Samoin tekevät monet muutkin matkustajat ja käytävä on pian täynnä ulos katselevia ihmisiä. Suuri osa on paikallisia, ainakin kielestä päätellen. Myös englantia kuuluu jostain, joten emme ole ainoita muualta tulevia. Tupakansavua leijailee käytävässä ja ikkunoista ulos, kun monet polttelevat avoinaisten ikkunaluukkujen ääressä.

En tiedä, onko junassa ravintolavaunua. Epäilen, että ei. Olen ottanut omia eväitä mukaan, jotta pärjään seuraavaan aamuun. Istun hytin katonrajassa pedilläni ja napostelen iltapalaksi hedelmiä ja suolakeksejä. Kello ei ole vielä paljon, mutta saapuminen Podgoricaan on niin aikaisin aamulla, että yritän saada ajoissa unta. Lakanat ovat karheat ja patja kova. Ilma on raskasta hengittää avonaisesta ikkunasta huolimatta. Hytin valot sammutetaan ja kaikki ovat hiljaa. Viereisestä hytistä kuuluu vielä naurua ja juttelua. Juna kolisee ja kirskuu raiteita vasten. Ulkona on pimeää. Välillä kuljemme kaupunkien ja kylien läpi ja juna pysähtelee usein. Jonkin aikaa pyörittyäni onnistun nukahtamaan.

Herään vessahätään. En jaksaisi millään kömpiä alas makuupaikaltani, mutta pakko kai se on. Matkaa on edessä vielä useampi tunti. Laitan kengät jalkaan ja vedän hytin raskaan oven auki. Päätän lähteä ensin käytävää oikealle. Olisi varmaan ollut järkevää etsiä wc valmiiksi jo illalla. Löydän vaunun päästä oven, jonka päättelen olevan vessanovi. Lukko näyttää punaista. Jään odottelemaan muutamaksi minuutiksi, mutta kukaan ei tule ulos. Lähden käytävää toiseen suuntaan. Löydän viereisestä vaunusta vapaan vessan. Herkempi saattaisi järkyttyä sen kunnosta. Pakko myöntää, että itseänikin ällöttää pytty, joka ei näytä toimineen muutaman edellisen kävijän aikana ja reunat ovat roiskeita täynnä. Hätä on kuitenkin jo niin kova, että päätän kestää karmivan näyn ja hajun. Yritän laittaa oven lukkoon, mutta lukko on joko rikki tai sitten en vain osaa käyttää sitä. Pidän oven kahvasta kiinni toisella kädellä samalla kun treenaan reisilihaksia kyykkiessäni ällöttävän pytyn yläpuolella. Minähän en noin saastaiselle reunukselle aio istua. Paperiakaan ei löydy, mutta onneksi taskussani on nenäliina. Tilanne alkaa naurattaa. Onpahan jotain kerrottavaa tästäkin junareissusta. Jotta en pääsisi liian helpolla, päättää joku muu yrittää tulla vessaan, kun olen siellä. Onneksi pidän kahvasta kiinni. Huikkaan nopeasti wc:n olevan varattu. Häiritsijä kuuluu lähtevän käytävää eteenpäin. Selviän jotenkuten ja halutessani pestä kädet totean, ettei hanasta tule vettä. Ei sitten. Palaan hyttiin ja kiipeän korkealle sängylleni.

Aamuyöllä herään siihen, että joku laittaa hytin valot päälle ja papattaa kovaan ääneen kieltä, josta en ymmärrä sanaakaan. Ovella seisoo virkapukuinen mies. Olemme ilmeisesti Serbian ja Montenegron rajalla ja virkailija haluaa nähdä passimme. Unisena kaivelen passin laukustani ja ojennan sen miehelle. Hän tutkii hetken kuvasivua ja vertaa valokuvaa kasvoihini. Mahdan näyttää hieman erilaiselta skarpissa kuvassa kuin hikisenä ja hiukset sekaisin nukuttuani kuumassa vaunussa. Virkailija on kuitenkin tyytyväinen ja iskee leiman passiini. Hän jatkaa matkaa seuraavaan hyttiin.

Luulen jo saavani nukkua loppumatkan rauhassa. En tiedä kauanko olen nukkunut, kun hyttiin tulee toinen virkamies. Juna on jo jatkanut matkaa edellisestä passintarkastuksesta, joten ihmettelen, mitä tapahtuu. Toinen tarkastaja vilkaisee passejamme nopeasti ja lähtee käytävää eteenpäin. En tiedä, miksi passit katsotaan kaksi kertaa, mutta en jaksa välittää. Väsyttää. Nukahdan jälleen.

Katkonaisista ja liian lyhyistä unista huolimatta herään, kun yö alkaa vaihtua aamuksi ja valo lisääntyy. Kello on tuskin kuusi aamulla. Ensin aion jäädä makoilemaan paikalleni, mutta kun näen ikkunasta ulkona vilahtelevat näkymät, nousen ylös ja menen käytävään. Juna kulkee vuoristoisessa maisemassa. Otan puhelimeni kameralla muutaman kuvan, mutta niistä tulee huonoja. Todellisuus on tuhat kertaa hienompi kuin puhelimeeni tallentuvat epäselvät kuvat. Ensivaikutelma Montenegrosta on upea. Vuorenrinteitä ja laaksoja niiden välissä. Juna menee välillä tunneliin vuoren sisään ja ilmestyy taas toiselta puolelta. Ylitämme siltoja. Maisema muuttuu hiljalleen tasaisemmaksi, kun etenemme kohti rannikkoa. Katselen ulos käytävän ikkunasta ja palaan sitten istumaan yläpetini reunalle. Sieltäkin koitan kurkkia hytin ikkunasta ulos. Muut alkavat heräillä.

Saavumme asemalle ja juna pysähtyy. Kuulutuksia ei tule enkä näe ulkona kylttiä, millä asemalla olemme. Minulla on vahva epäilys, että tämä saattaisi olla oikea pysäkki, sillä käytävät täyttyvät ihmisistä ja väkeä virtaa junan ovista ulos. Kyselen hyttikavereilta, missä olemme. He eivät osaa englantia kovin hyvin, mutta selväksi tulee kuitenkin, että nyt ollaan Podgorican asemalla. Minulle tulee kiire herättää kaverini. Kaikki tavarat ovat onneksi valmiina rinkoissa, joten niiden nappaaminen mukaan käy nopeasti. Kiirehdin ulos junasta. Asemalaiturilla on viileää. Juna jääkin seisomaan asemalla pitemmäksi aikaa ennen kuin jatkaa matkaa päätepysäkille Bariin. Kiirehtiminen oli turhaa. Lähden tallustamaan ihmismassan mukana kohti asemarakennusta. Yöjunan kyyti oli kyllä hidas, tunkkaisen kuuma, koliseva ja tärisevä, mutta silti kokemisen arvoinen. Nyt on edessä uusi päivä uudessa maassa.

Aamu valkenee Podgorican asemalla. Olen juuri astunut ulos vasemmanpuoleisesta junasta.

La Alhambra – maurilaishallitsijoiden palatsi Espanjassa

Keväällä 2009 olin lukion espanjan ryhmän kanssa opintomatkalla Espanjan Aurinkorannikolla. Yövyimme suomalaisten suosimassa Fuengirolassa ja teimme sieltä käsin retkiä lähiseuduille. Yksi käyntikohteistamme oli La Alhambran linnoitus ja palatsi Granadan kaupungissa, Sierra Nevadan vuoriston juurella. Granada oli 1200-luvun alkupuolelta 1400-luvun lopulle islamilaisen kuningaskunnan pääkaupunki. La Alhambran linnoitusta alettiin rakentaa 800-luvulla. Aluksi se oli vaatimattomampi kunnes 1000-luvun puolella sitä laajennettiin ja vanhoja osia korjattiin. Hetken aikaa linna ehti toimia kuninkaallisten asumuksena. Nykyään linnoitus kuuluu UNESCO:n maailmanperintöluettelon kohteisiin.

Opettajamme oli varannut meille opastetun kierroksen linnaan ja sen puutarhaan. Oli hieman koomista kulkea kymmenien eläkeläisten joukossa kuunnellen yli-innokasta opasta, joka selitti linnan historiasta. Toki oppaan selostuksesta sai paljon tietoa, jota tuskin olisin itse etsinyt mistään jälkikäteen.

Alhambran puutarha ja linnoitus ovat kaunista katsottavaa. Taitavasti leikattuja pensaita, lampia ja suihkulähteitä, kukkaistutuksia. Rakennukset ovat erittäin koristeellisia ikkuna- ja oviaukoista lähtien.

Sisällä on kattojen ja seinien pinnoissa kohokuvioita, maalauksia ja mosaiikkia.

Ei voi kuin ihailla, miten tarkkaa työtä linnan rakentajat ovat tehneet.

Jos kiinnostaa nähdä arabialaista rakennustaidetta, ei tarvitse lähteä Espanjaa kauemmas. Alhambran kävijämääriä rajoitetaan, joten varsinkin sesonkiaikaan liput kannattaa ostaa etukäteen.

Granadaan voi hyvin tehdä päiväretken Aurinkorannikon matkakohteista. Rannikon kaupungeista järjestetään tilausbussikyytejä Granadaan. Omin päin pääsee myös perille, sillä Malagasta kulkee reittibusseja Granadaan. Suoraa junayhteyttä ei ole, mutta vaihtamalla junaa Antequerassa toimii tämäkin liikenneväline.

Bussimme kulki kukkuloiden ja pienten vuorien ympäröimänä, ensin rannikolta suoraan kohti pohjoista ja sitten A-92 tietä kohti Granadaa. Maisemat ovat erilaisia kuin Suomessa. Luonto on karumpaa ja jylhempää, vaikka ei edes kuljeta varsinaisella Sierra Nevadan -vuoristoalueella. Olin innoissani jo pelkästä bussimatkasta, sillä tykkään istua busseissa ja junissa ja vain katsella ikkunasta ympäröiviä maisemia.

Harry Potter -elokuvien kuvausstudioilla

Lontoon-matkallani syksyllä 2013 kävin jokaisen Harry Potter -fanin unelmakohteessa eli Harry Potter Studio Tourilla. Olen ollut ala-asteelta asti suuri HP-kirjojen ystävä. Elokuvia en pidä ihan yhtä korkeassa arvossa, mutta olen katsonut nekin moneen kertaan. Varsinkin Kuoleman varjelusten kaksiosainen filmatisointi on mielestäni onnistunut. Elokuvista huokuu sama taianomaisuus kuin kirjoista. Siksi aloin haaveilla matkasta elokuvien kuvausstudioille heti, kun kuulin, että ne avataan yleisölle. 

Perheeestäni myös sisarukseni ja äitini fanittavat Pottereita. Kun äiti ehdotti minulle, että lähtisimme hänen ja veljeni kanssa johonkin lyhyelle lomalle, oli Lontoo helppo valinta. Ei tarvinnut monta kertaa mainita Studio Touria, kun myös he innostuivat ajatuksesta päästä kävelemään Harry Potter -elokuvien lavasteissa. Ostimme liput ennakkoon netistä. Ilmeisesti niitä ei edes myydä itse studioilla, vaan kaikkien täytyy ostaa liput ennakkoon. Nyt vuonna 2015 aikuisen lipun hinta näyttää olevan 31 puntaa, ja muistaakseni se oli reilu vuosi sitten aika samaa luokkaa. Tulostimme kotona varausvahvistuksen ja varsinaiset liput sai tulostettua studioilla automaatista lukemalla varausvahvistuksen viivakoodin.

Studio Tour sijaitsee Leavesdenissa, parikymmentä kilometriä Lontoon keskustasta. Paikalle pääsee julkisilla kulkuneuvoilla. Laitan tekstin loppuun tarkemmat ohjeet perille löytämiseen. 

Studiorakennuksen, tai oikeastaan rakennusten, sisälle päästyämme tulimme ensin aulaan, jonka laidoilta löytyy kahvila, myymälä ja WC:itä. Teimme jo ennen kierrokselle menemistä pienen katsauksen fanitavaramyymälän tarjontaan. Myynnissä on jos minkälaista fanituotetta HP-kirjoista taikasauvoihin, kaulahuiveihin ja Bertie Bottin joka maun rakeisiin. Emme viitsineet ostaa mitään tässä vaiheessa, joten siirryimme jonottamaan sisäänpääsyä kierrokselle. Jonotusalueen vieressä on Harryn asumus portaiden alla.

Kaappi portaiden alla

Jonotusta kestikin sitten yli puoli tuntia. Vierailijoita otettiin tietty määrä kerrallaan pieneen saliin, jonka seinällä on valkokangas. Meille näytettiin muutaman minuutin videotervehdys elokuvan tekijöiltä, minkä jälkeen pääsimme Suuren salin ovista sisään. Aluetta saa tässä vaiheessa lähteä kulkemaan omassa tahdissa, vain videotervehdys katsotaan ohjatusti.

Edessä oli huima kierros Pottereiden lavasteissa. Esillä on puvustusta, yksittäisiä esineitä, laajempia esinekokoelmia ja jopa kokonaisia huoneita, kuten Rohkelikon oleskeluhuone, Dumbledoren kanslia, Hagridin mökki ja Pimennon työhuone. Esineitä löytyy viisasten kivestä ajatuseulaan ja kolmivelhopokaaliin. 

Joulutanssiaisten pukuja

Salaisuuksien kammion ovi

Rohkelikon oleskeluhuone

Osa kierroksesta kuljetaan ulkona, missä ovat näytillä esimerkiksi Dursleyn talo, kolmikerroksinen Poimittaislinjan bussi ja Valedron hautakivi.

Valedron hauta

Ulkona on myös kahvio-kioski, josta saa kahvia, teetä ja kaakaota, mutta myös kermakaljaa. Pakkohan meidän oli hakea veljeni kanssa mukillinen kermakaljaa. Hinnat olivat turistien rahastamiseksi korkeat, joten otimme vain yhden mukillisen puoliksi. Se osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä juoma oli niin makeaa, että tällaisetkin sokerihiiret kuin minä ja veljeni saimme vain vaivoin juoduksi yhdessä mukillisen loppuun.

Kermakalja

Ulkona kuljetun osuuden jälkeen siirrytään takaisin sisälle, jossa seuraavana on taikamaailman hahmoja, mm. vahanukkeja velhoista ja noidista sekä muita Harry Potterin maailman olentoja, kuten maahisia, kotitonttuja ja vedenväkeä. Näiden jälkeen on Viistokuja vain hieman todellista kokoaan pienempänä.

Weasleyn Welhowitsit

Kierroksen lopussa on pienoismalli Tylypahkan linnasta ja sen tiluksista. Kävijät kulkevat loivia portaita alas kiertäen koko pienoismallin ja nähden näin Tylypahkan joka suunnasta.

Tylypahka

Linna on uskomattoman yksityiskohtainen. Aivan upea. Tuollaisen kun saisi (hieman pienempänä versiona) omaan olohuoneeseen.

Kierros päättyy fanitavarakauppaan. Näin jokainen vieras pakotetaan kulkemaan sen läpi ja altistumaan houkutuksille ostaa jotain kotiin viemisiksi. Niin mekin sorruimme. Minä ostin itselleni vihreän topin luihuisen vaakunalla. Sitä on muuten tullut oikeasti käytettyä paljon, joten eivät olleet hukkaan heitettyjä ne punnat. 

Tykkäsin todella paljon kierroksesta elokuvastudioilla ja voisin mennä sinne toistekin. Nähtävää oli niin paljon, että varmasti käynnistä saisi jotain uutta irti toisellakin kerralla. Voin ilomielin suositella Studio Touria Harry Potter -elokuvista kiinnostuneille. Tähän loppuun kirjoitan vielä ohjeet, miten Leavesdeniin pääsee.

Miten löydän perille?

Lontoon keskustasta pääsee studioille julkisilla kulkuvälineillä. Hankkiudu ensin Eustonin rautatieasemalle ja hyppää sieltä junaan, joka pysähtyy Watford Junctionissa. Kannattaa valita juna, joka ei pysähdy ihan kaikilla pienillä väliasemilla, koska silloin matkaan kuluu enemmän aikaa. Vain isoimmilla asemilla pysähtyvillä junilla matkaan Eustonilta Watfordiin kuluu parikymmentä minuuttia. Watford Junctionissa mene ulos asemarakennuksen etuovesta. Ulkopuolella on bussipysäkkejä, joista pysäkiltä 4 menee oma bussi Leavesdenin studioille. Bussin tunnistaa helposti, sillä sen kyljet on maalattu Potter-aiheisiksi. Yhdensuuntainen lippu maksaa 1,5 puntaa, edestakainen 2 puntaa. Säilytä meno-paluulippu paluumatkaa varten.

Saksa on paska maa, vai miten se meni

Olen käynyt Saksassa kolme kertaa. Kerran Berliinissä (vuonna 2010), kerran Hampurissa (2014) ja kaksi kertaa Bremenissä (2012 ja 2014). Toinen Bremenin vierailuista oli samalla reissulla kuin Hampurin-visiitti. Näistä reissuista Berliini oli myös ensimmäinen kohde, johon lähdin itsenäisesti kaverin kanssa, ilman opettajaa ja koululuokkaa. Tuolloin olin juuri saanut hyväksymiskirjeen Tampereen yliopistosta. Pääsin opiskelemaan saksan kieltä, ja halusin ehdottomasti käydä ennen opiskelujen alkua maassa, jossa kieltä puhutaan. Vaikka sittemmin olen vaihtanut pääainetta toiseen kieleen, suomeen, olen yhä sitä mieltä, että Saksa on kiinnostava maa. 

Holokaustin muistomerkki, Berliini

Saksassa matkustaminen on ollut minulle aina helppoa, koska pystyn kommunikoimaan paikallisten kanssa melko hyvin heidän omalla kielellään. Luulen kuitenkin, että jos ei osaa sanaakaan saksaa, voi matkailijalla olla välillä vaikeampaa, sillä oman kokemukseni mukaan monet saksalaiset puhuvat yllättävän huonosti englantia. Tai jos he sitä osaavatkin, eivät silti halua käyttää sitä. Eivät saksalaiset ole lähelläkään sitä, miten ranskalaiset minun havaintojeni mukaan vierastavat englantia, mutta jonkin verran kuitenkin. Minulla olisi hyvinkin paljon sanottavaa vierailemieni maiden ihmisten kielitaidosta, joten ehkä kirjoitan siitä ihan erikseen. Kuitenkin saksalaiset ovat yleisesti hyvin ystävällisiä ja haluavat auttaa matkustajaa, vaikka sitten ilman yhteistä kieltä.

Saksalla on maine maana, jossa kaikki toimii juuri niin kuin pitää. Tämän väitteen voin minäkin allekirjoittaa. Jo yksi päivä Saksassa totuttaa luottamaan mm. S- ja U-Bahnien aikatauluissa pysymiseen. Jos juna sattuu olemaan parikin minuuttia myöhässä, huomaa heti ärsyyntyvänsä.

Vaikka Saksassa asiat hoidetaan sääntöjen mukaan ja kaikki on järjestyksessä, ei se tarkoita etteikö tilanteen mukaan voisi tehdä kompromisseja. Kun olin viime syksynä Hampurissa, meitä oli kolmen täyden dormihuoneen verran tamperelaisia roller derbyn pelaajia samassa hostellisssa samalla varauksella. Aamupalalle mennessä ei meitä ensin suostuttu päästämään syömään, ellemme tulisi koko reilu kaksikymmentä henkeä samalla kertaa. Tästäkin onneksi selvittiin puhumalla ja henkilökunta suostui kompromissiin, vaikka se olikin heidän tavallisten käytäntöjensä vastaista. Apua saattoi tosin olla siitä, että vaihdoimme kielen englannista saksaan. Heti alkoi henkilökunta olla yhteistyökykyisempää ja nälkäiset pääsivät aamiaspyödän ääreen.

Toisin kuin muutamissa muissa paikoissa, en ole koskaan pelännyt liikkua pimeän aikaan saksalaisissa kaupungeissa. Olen kävellyt iltamyöhään yksin Bremenin ja Hampurin kaduilla. Tietenkin käytän järkeä enkä mene pienille syrjäkaduille yksin (äiti huom. jos luet tätä!). Hampurissa kuljin keskustassa vielä pimeälläkin, mutta esimerkiksi Reeperbahnille en lähtenyt illalla, vaan hoidin "pakollisen" vierailun päiväsaikaan, koska olin liikkeellä yksin. Minulta siis jäi Hampurissa näkemättä kuuluisa Reeperbahn illalla, joten moni voisi sanoa, etten ole nähnyt todellista Hampuria. Itse olin matkaani oikein tyytyväinen ilman maksullisten naisten näkemistäkin.  Sen sijaan keskusta-alue tuli minulle tutuksi ja istuskelin paljon Binnenalsterin rannalla katsellen ihmisiä.

Binnenalster, Hampuri

Matkani ovat painottuneet Pohjois-Saksaan, joka on tyyliltään mielestäni jopa hieman skandinaavinen. En ole nähnyt Saksassa tyypillisiä keski-eurooppalaistyylisiä vanhojakaupunkeja kuin yhden. Bremen on entinen hansakaupunki ja sen vanha keskusta on arkkitehtuuriltaan kaunis. Satuimme äitini kanssa sinne vuonna 2012 juuri lokakuussa, jolloin kaupungissa järjestetään Freimarkt. Tapahtuma vetää vuosittain lähes neljä miljoona vierasta ja onkin Pohjois-Saksan suurin festivaali. Vanhankaupungin pääkadulla kulki erilaisia kulkueita ja yritykset esittäytyivät omissa kojuissaan. Vanhankaupungin aukiolla oli tivolilaitteita ja herkkukojuja. Tunnelma oli mahtava. Luulen, että samanlaista tai vieläkin huikeampaa tunnelmaa voisi löytää saksalaisilta joulumarkkinoilta. Joskus haluan vielä päästä eteläisempään Saksaan, vaikka juuri joulumarkkinoiden aikaan. Saksa on suomalaiselle halpa maa ja sinne on hyvät lentoyhteydet, joten olen varma, että päädyn sinne jatkossakin useamman kerran.

Bremenin vanhakaupunki Freimarktin aikaan

Jos joku haluaa seurata minua Bloglovinissa, se onnistuu klikkaamalla tästä: Follow my blog with Bloglovin

Aloitus

Olen miettinyt jo muutaman kuukauden ajan matkailuun liittyvän blogin perustamista. Aikaisemmin pidin blogia omasta arkielämästäni, mutta se alkoi jotenkin ahdistaa. Kirjoittaminen on kuitenkin kivaa, joten arvasin jo edellisen blogin poistaessani, että saattaisin vielä joskus luoda uuden. Sellaisen, johon en kirjoittele ihan kaikkein tylsimpiä arkipäivän juttuja, vaan jostain rajatummasta aiheesta. Oon harmitellut sitä, miten nopeasti unohdan matkojeni yksityiskohtaisia sattumuksia, joten niiden kirjaaminen ylös olisi järkevää. Ja miksikäs en kirjoittelisi niitä itseni lisäksi muiden iloksi. Jos jotakuta siis sattuu kiinnostamaan. Perheenjäseniä mahdollisesti jos ei muita. Ei sillä, ettenkö olisi pakottanut heitä katsomaan reissukuvia jo muutenkin. Matkakertomusten kirjoittaminen on myös hyvää vaihtelua esseille ja luentopäiväkirjoille, sekä sellaiselle pikkujutulle kuin gradu (joka sekin muuten liittyy osin matkailuun, sillä aineistonani on Madventures. Kansainvälisen seikkailijan opas... tutkimuskohteena tosin teoksen kieli).

Blogin nimen päättäminen oli yllättävän helppoa. Olen kiinnostunut kartoista ja tutkailen niitä huvikseni lähes päivittäin. Google Maps on ahkerassa käytössä, samoin oma rakas SuurAtlakseni, jonka nostan kirjahyllystä selailuun todella usein. Uusin karttaihastus on Scratch Map, jonka sain viime jouluna lahjaksi. Olen aina pitänyt maantieteestä ja minulla on tarve hahmottaa olinpaikkani kartalla. Aina uuteen paikkaan matkustaessani perehdyn jo etukäteen kaupungin ja maantieteellisen alueen karttaan. Monesti ensimmäinen ilta majapaikassa kuluu nenä kiinni kartassa. Tämä varmasti on monesti ärsyttänyt matkaseuralaisiani, mutta eipähän sitten seuraavana päivänä eksytä niin helposti.

Tällä hetkellä maasaldoni on 13, sisältäen kotimaa Suomen. Vieraillut maat ovat Ruotsi, Viro, Latvia, Saksa, Ranska, Espanja, Iso-Britannia, Tsekki, Serbia, Montenegro, Turkki ja Thaimaa. Parin kuukauden päästä listan jatkeeksi pääsee Italia. Ajattelin yrittää kirjoittaa joka maasta jotain, mutta ihan siinä järjestyksessä kuin huvittaa. Saa nähdä, mitä saan aikaan raapustella. Jotta tämä ei olisi pelkkää löpinää, loppuun laitan vielä kuvan viimeisimmältä matkaltani Hampurista.

Raatihuoneentori